Kalevala
Kappaleiden tekstit:

1. Mieleni minun tekevi
2. Väinämöisen syntymä
3. Kilpalaulanta
4. Sammon takominen
5. Kolme puuttuvaa sanaa
6. Kultaneidon takominen
7. Vene on hauin hartioilla
8. Väinämöisen soitto
9. Väinämöinen soitti päivän soitti toisen
10. Väinämöisen loppusoitto
11. Kullervon kova kohtalo
12. Anna Luoja
13. Minä olen Väinämöinen
14. Väinämöinen föds
15. Väinämöinen spelar
16. Ge oss Gud

Etsi tekstistä kommennolla Ctrl + F






sivun alkuun



1. Mieleni minun tekevi


Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan,
saa'ani sanelemahan,
Mieleni minun tekevi,
aivoni ajattelevi
sukuvirttä suoltamahan,
lajivirttä laulamahan.
Sanat suussani sulavat,
puhe'et putoelevat,
kielelleni kerkiävät,
hampahilleni hajoovat.

Veli kulta, veikkoseni,
kaunis kasvinkumppalini!
Lähe nyt kanssa laulamahan,
saa kera sanelemahan
yhtehen yhyttyämme,
kahta'alta käytyämme!
Harvoin yhtehen (harvoin) yhymme,
saamme toinen toisihimme
näillä raukoilla (näillä) rajoilla, 
poloisilla Pohjan mailla.

Lyökämme käsi kätehen,
sormet sormien lomahan,
lauloaksemme hyviä,
parahia pannaksemme,
kuulla noien kultaisien,
tietä mielitehtoisien,
 
nuorisossa nousevassa,
kansassa kasuavassa:
noita saamia sanoja,
virsiä virittämiä
vyöltä vanhan Väinämöisen,
alta ahjon Ilmarisen,
päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä,
Pohjan peltojen (Pohjan) periltä,
Kalevalan kankahilta.
Pohjan peltojen (Pohjan) periltä,
Kalevalan kankahilta.


sivun alkuun



2. Väinämöisen syntymä

   
Vaka vanha Väinämöinen  (Väinämöinen, Väinämöinen)
kulki äitinsä kohussa (äitinsä, äitinsä)
kolmekymmentä keseä,
yhen verran talviaki,
noilla vienoilla vesillä,
utuisilla lainehilla.
 
Arvelee, ajattelevi,  (Väinämöinen, Väinämöinen)
miten olla, kuin eleä  (eleä, eleä)
pimeässä piilossansa,
asunnossa ahtahassa,
kuss' ei konsa kuuta nähnyt
eikä päiveä havainnut.

"Kuu, keritä, päivyt, päästä,  (Väinämöinen, Väinämöinen)
otava, yhä opeta  (opeta, Otava)
miestä ouoilta ovilta,
veräjiltä vierahilta,
näiltä pieniltä pesiltä,
asunnoilta ahtahilta!

Saata maalle matkamiestä,  (Väinämöinen, Väinämöinen)
ilmoillen inehmon lasta, (Otava, opeta)
kuuta taivon katsomahan,
päiveä ihoamahan,
otavaista oppimahan,
tähtiä tähyämähän!"


sivun alkuun



3. Kilpalaulanta

 
"Mitäpä minusta onpi
laulajaksi, taitajaksi!
Ain' olen aikani elellyt
näillä yksillä ahoilla,
kotipellon pientarilla
kuunnellut kotikäkeä.
Vaan kuitenki kaikitenki
sano korvin kuullakseni:

mitä sie enintä tieät,
yli muien ymmärtelet?"

"Tieänpä minä jotaki!
(Sen on tieän selvällehen,)
tajuelen tarkoillehen:
reppänä on liki lakea,
liki lieska kiukoata.

(Sanoi vanha Väinämöinen:)

"Lapsen tieto, naisen muisti,
ei ole partasuun urohon
(eikä miehen naisekkahan!)
Sano syntyjä syviä,
asioita ainoisia!"

mitä sie enintä tieät,
yli muien ymmärtelet?"


sivun alkuun



4. Sammon takominen


Lietsoi tuulet löyhytteli:
itä lietsoi, lietsoi länsi,
etelä enemmän lietsoi,
pohjanen kovin porotti.
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
lietsoi kohta kolmannenki:

tuli tuiski ikkunasta,
säkehet ovesta säykkyi,
tomu nousi taivahalle,
savu pilvihin sakeni.
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
lietsoi kohta kolmannenki:

(Se on seppo Ilmarinen
päivän kolmannen perästä)
kallistihe katsomahan
ahjonsa alaista puolta:
näki sammon syntyväksi,
kirjokannen kasvavaksi.
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
lietsoi kohta kolmannenki:
                                           
Siitä seppo Ilmarinen,
takoja iän-ikuinen,
(takoa taputtelevi,
lyöä lynnähyttelevi.)
Takoi sammon taitavasti:
laitahan on jauhomyllyn,
toisehen on suolamyllyn,
rahamyllyn kolmantehen.

Siitä jauhoi uusi sampo,
kirjokansi kiikutteli,
jauhoi purnun puhtehessa:
yhen purnun syötäviä,
toisen jauhoi myötäviä,
kolmannen kotipitoja.


sivun alkuun



5. Kolme puuttuvaa sanaa


(Sanoi Tuonelan emäntä:)
"Oi on vanha Väinämöinen!
Mitä sie tulit Manalle,
kuta Tuonelan tuville
ennen Tuonen tahtomatta,
(Manan mailta kutsumatta?")

(Sanoi vanha Väinämöinen:)
"Veistäessäni venoista,
uutta purtta puuhatessa
uuvuin kolmea sanoa
peripäätä päätellessä,
(kokkoa kohottaessa.)
(Kun en noita saanutkana,
mailta, ilmoilta tavannut,)
piti tulla Tuonelahan,
lähteä Manan majoille
saamahan sanoja noita,
ongelmoita oppimahan."

(Tuopa Tuonelan emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:)
"Ei Tuoni sanoja anna,
Mana mahtia jakele!
Etkä täältä pääsnekänä
sinä ilmoisna ikänä
kotihisi kulkemahan,
maillesi matelemahan."

Uuvutti unehen miehen,
pani maata matkalaisen
Tuonen taljavuotehelle.
Siinä mies makaelevi,
uros unta ottelevi:
mies makasi, vaate valvoi.

sivun alkuun



6. Kultaneidon takominen
 
Orjat lietsoi löyhytteli,
palkkalaiset painatteli
kintahattomin kätösin,
hatuttoman hartioisen.
Itse seppo Ilmarinen
ahjoa kohentelevi,
pyyti kullaista kuvoa,
hope'ista morsianta.

(Ei orjat hyvästi lietso
eikä paina palkkalaiset.
Se on seppo Ilmarinen
itse loihe lietsomahan.
Lietsahutti kerran, kaksi,
niin kerralla kolmannella
katsoi ahjonsa alusta,
lietsehensä liepehiä,
mitä ahjosta ajaikse,
tungeikse tulisijasta.)

(Uuhi ahjosta ajaikse,
lähetäikse lietsehestä,
karva kulta, toinen vaski,
kolmas on hopeakarva.
Muut tuota ihastelevi,
ei ihastu Ilmarinen.)
(1x Uuhi = mää, 2x Varsa = ihaa, 3x Neiti = ihanaa)

(Sanoi seppo Ilmarinen:)
"Sinä synnyt jo sutena!  (Oikeasti: Se susi sinuista toivoi!)
Toivon kullaista sopua,
Sinä synnyt jo sutena!
hope'ista puolisoa."

sivun alkuun



7. Vene on hauin hartioilla


"Heitä, koski, kuohuminen,
vesi vankka, vellominen!
Kosken tyttö, kuohuneiti!
Istuite kihokivelle,
kihopaaelle paneite!
Sylin aaltoja aseta,
käsin kääri käppyröitä,
kourin kuohuja kohenna,
(jottei riusko rinnoillemme
eikä päällemme päräjä!)

Akka aaltojen-alainen,
vaimo kuohun-korvallinen!
Nouse kourin kuohun päälle,
yskin aallollen ylene
kuohuja kokoamahan,
vaahtipäitä vaalimahan,
jottei syytöintä syseä,
viatointa vierettele!

"Kivet keskellä jokea,
paaet kuohun kukkuralla
otsansa alentakohon,
päälakensa painakohon
matkalta punaisen purren,
tieltä tervaisen venehen!
matkalta punaisen purren,
tieltä tervaisen venehen!

("Ei ole veno kivellä,
ei kivellä, ei haolla:
vene on hauin hartioilla,
ve'en koiran konkkaluilla!")
"Jotaki joessa onpi,
hakojaki, haukiaki.
Kun lie hauin hartioilla,
ve'en koiran konkkaluilla,
veä miekalla vetehen,
katkaise kala kaheksi!"


sivun alkuun



8.Väinämöisen soitto


Vaka vanha Väinämöinen,
laulaja iän-ikuinen,
sormiansa suorittavi,
peukaloitansa pesevi.
Istuiksen ilokivelle,
laulupaaelle paneikse
hope'iselle mäelle,
kultaiselle kunnahalle.

Otti soiton sormillensa,
käänti käyrän polvillensa,
kantelen kätensä alle.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulkohonpa kuulemahan,
ku ei liene ennen kuullut
iloa ikirunojen,
kajahusta kanteloisen!"

Siitä vanha Väinämöinen
alkoi soittoa somasti
hauinruotaista romua,
kalanluista kanteletta.
Sormet nousi notkeasti,
peukalo ylös keveni.

Jo kävi ilo ilolle,
riemu riemulle remahti,
tuntui soitto soitannalle,
laulu laululle tehosi.
Helähteli hauin hammas,
kalan pursto purkaeli,
ulvosi upehen jouhet,
jouhet ratsun raikkahuivat.

Soitti vanha Väinämöinen.
Ei ollut sitä metsässä
jalan neljän juoksevata,
koivin koikkelehtavata,
ku ei tullut kuulemahan,
iloa imehtimähän.


sivun alkuun



9. Väinämöinen soitti päivän, soitti toisen   



"En ole mointa ennen kuullut    
sinä ilmoisna ikänä,
soitantoa Väinämöisen,
iloa ikirunojan!"
tuota ääntä kuulemahan,
sinä ilmoisna ikänä,
soitantoa Väinämöisen,
soitanto ylen sorea.

Siinä vanha Väinämöinen
soitti päivän, soitti toisen.
Ei ollut sitä urosta
eikä miestä urheata,
ollut ei miestä eikä naista
eikä kassan kantajata,
kellen ei itkuksi käynyt,
kenen syäntä ei sulannut.
Itki nuoret, itki vanhat,
itki miehet naimattomat,
itki nainehet urohot,
itki pojat puol'-ikäiset,
sekä pojat jotta neiet,
jotta pienet piikasetki,
kun oli ääni kummanlainen,
ukon soitanto suloinen.

Itsensäki Väinämöisen
kyynel vieri kyykähteli.
Tippui tilkat silmistänsä,
vierivät vesipisarat,
karkeammat karpaloita,
herkeämmät hernehiä,
pyöreämmät pyyn munia,
päreämmät päitä pääskyn.

Ve'et vieri silmästänsä,
toiset toisesta noruvi.
Putosivat poskipäille,
kaunihille kasvoillensa,
kaunihilta kasvoiltansa
leve'ille leuoillensa,
leve'iltä leuoiltansa
rehe'ille rinnoillensa,
rehe'iltä rinnoiltansa
päteville polvillensa,
päteviltä polviltansa
jalkapöyille jaloille,
jalkapöyiltä jaloilta
maahan alle jalkojensa
läpi viien villavaipan,
kautta kuuen kultavyönsä,
(seitsemän sinihamosen,
sarkakauhtanan kaheksan.
Vierivät vesipisarat
luota vanhan Väinämöisen)
rannalle meren sinisen,
rannalta meren sinisen
alle selvien vesien,
päälle mustien murien.
          
(Siitä vanha Väinämöinen
itse tuon sanoiksi virkki:)
"Onko tässä nuorisossa,
nuorisossa kaunoisessa,
(tässä suuressa su'ussa,
isossa isän alassa)
kyyneleni poimijata
alta selvien vesien?"


sivun alkuun



10.Väinämöisen loppusoitto


Otti kantelon käsille,
ilon itsensä lähemmä.
Kären käänti taivahalle,
ponnen polville tukesi:
ääniä asettelevi,
säveliä sääntelevi.
ääniä asettelevi,
säveliä sääntelevi.

Sai äänet asetetuksi,
soittonsa sovitetuksi,
niin käänti alakäsille,
poikkipuolin polvillensa.
Laski kynttä kymmenkunnan,
viisi sormea viritti
kielille kapahumahan,
sävelille hyppimähän.

Siinä vanha Väinämöinen
kun on soitti kanteletta
käsin pienin, hoikin sormin,
peukaloin ulos kiverin,
jopa virkki puu visainen,
vesa lehti vieretteli,
kukahti käkösen kulta,
hivus impyen ilosi.

Sormin soitti Väinämöinen,
kielin kantelo kajasi:
vuoret loukkui, paaet paukkui,
kaikki kalliot tärähti,
kivet laikkui lainehilla,
somerot vesillä souti,
petäjät piti iloa,
kannot hyppi kankahilla.


sivun alkuun



11. Kullervon kova kohtalo


"Elkötte, etinen kansa,
lasta kaltoin kasvatelko
luona tuhman tuuittajan,
vierahan väsyttelijän!
vaikka vanhaksi eläisi,
varreltansa vahvistuisi

Lapsi kaltoin kasvattama,
poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän,
miehen mieltä ottamahan,
luona tuhman tuuittajan,
vierahan väsyttelijän!
vaikka vanhaksi eläisi,
varreltansa vahvistuisi."

sivun alkuun



12. Anna Luoja



"Anna, Luoja, suo, Jumala,
anna onni ollaksemme,
hyvin ain' eleäksemme,
kunnialla kuollaksemme
suloisessa Suomenmaassa,
kaunihissa Karjalassa!

"Varjele, vakainen Luoja,
kaitse, kaunoinen Jumala,
miesten mielijuohtehista,
akkojen ajatuksista!
Kaa'a maalliset katehet,
ve'elliset velhot voita!

"Ole puolla poikiesi,
aina lastesi apuna,
aina yöllisnä tukena,
päivällisnä vartijana,
vihoin päivän paistamatta,
vihoin kuun kumottamatta,
vihoin tuulen tuulematta,
vihoin saamatta satehen,
pakkasen palelematta,
kovan ilman koskematta!

"Aita rautainen rakenna,
kivilinna liitättele
ympäri minun eloni,
kahen puolen kansoani,
maasta saaen taivosehen,
taivosesta maahan asti,
asukseni, ainokseni,
tuekseni, turvakseni,
jottei liika liioin söisi,
vastus viljalta vitaisi
sinä ilmoisna ikänä,
kuuna kullan valkeana!"


sivun alkuun



13. Minä olen Väinämöinen

Minä olen Väinämöinen
vakaa vanha Väinämöinen



sivun alkuun



14. Väinämöinen föds


Allvarsmannen Väinämöinen
vistades i moderns mage
trettio hela sommartider
därtill lika många vintrar
på den tysta vida vidden,
på det töckentäckta havet.

Ständigt låg han där och tänkte
hur det skulle gå att leva
undangömd i evigt mörker
i en alltför liten stuga,
där han aldrig fick se månen,
ännu mindre skåda solen.

(Slutligen tog han till orda,
yttrade, och bröt sin tystnad:)

ªMåne, hjälp mig, sol, släpp ut mig,
Karlavagn, lär mig att öppna
dörren, den besynnerliga, 
den förunderliga grinden;
jag vill ut ur detta kyffe,
alltför trång är stugan bliven.

Visa vandringsmannen vägen
mänskobarnet ut i världen,
han vill skåda himlens måne
och beundra solens klarhet,
tyda Karlavagnens tecken,
se på stjärnorna däruppe.´




sivun alkuun



15. Väinämöinen spelar

Levnadsvise Väinämöinen,
sångaren for alla tider,
gjorde sina fingrar mjuka,
tänjde tummarna och böjde,
satte sig på sångarstenen, 
slog sig ner på nöjesklippan,
ovanfor en silverstigning,
uppe på en gyllne kulle.

Han tog kantelen i handen,
lade ner den över knäna,
fingrade på strängaspelet,
och tog slutligen till orda:
ìSamlas här, kom hit och lyssna, 
alla ni som ännu inte
har att glädja er åt runor,
åt en kantele som klingar!î

Vackert satte Våinämöinen
så i gång med att traktera
gäddbensharpan, tvinga toner
ur sin kantele av fiskben.
Som små fåglar flög hans fingrar.
lätt och ledigt lyftes tummen.
Som små fåglar flög hans fingrar.
lätt och ledigt lyftes tummen.

Nu blev glädjen verklig glädje,
jublet kunde kallas jubel,
spelet lät som spel skall låta,
sången grep som sång skall gripa.
Där var klang i gäddans tänder,
sjung i stjärtfenan på fisken,
tagelsträngama var hingstar .
springare i språng i stråna.

Vad han kunde, Väinämöinen!
Ingen varelse i skogen,
ingen fyrbent skogsbo fanns det,
ingen ludenfot som inte
kom för att fa höra gubben,
tjusas av hans spel och sånger.
kom för att fa höra gubben,
tjusas av hans spel och sånger.




sivun alkuun



16. Ge oss Gud

(Gode gamle Väinämöinen yttrade till sist och sade:)
îGe oss,Jumala, o, Herre,   (Ge oss Gud)
unna oss ett lyckligt öde,
låt oss leva utan oro, 
och  få dö en dag med ära
i det underbara Finland,
i det ljuvliga Karelen!

Skydda, skapare, bevara,
Jumala, du starke, söte,
oss för manlighetens påfund, 
och för kvinnlighetens snaror
Avstyr allting ont på marken,
krossa vattnets onda väsen!

Stå på dina söners sida
bistå dina barn i världen,
var om natten deras styrka,
vaka över dem om dagen,
så att solen lyser lagom,
månens sken har lagom skärpa,

blåsten inte blir för häftig,
regnet inte är för rikligt,
kölden inte kyler ner dem,
ovädren går illa åt dem!

Res av järn ett stadigt stängsel,
bygg en borg av stenar åt mig,
runtom allt det som jag äger,
åt mitt folk på ömse sidor;

låt den gå &ån jord till himmel,
och från himlen ner till jorden;
där vill jag ta bo och leva,
vara trygg och väl beskyddad,

så att ingen främling fräter,
ingen ovän tar mitt eget,
aldrig intill tidens ände,
medan guldgul måne vandrar.î




sivun alkuun







Lyra All Stars

Kuuntele Levyä

Tekstit

Osta CD