Hellaakoski CD - Lyra All Stars & Johanna Iivanainen

Kappaleiden tekstit:

1. ILTA
2. MUURAHAISTEN LAULU
3. SATAKIELI HERÄÄ
4. SURVIAISTEN TANSSI
5. SATAKIELEN AHDISTUS
6. MENNINKÄISET
7. SATAKIELI LAULAA
8. SARASTUS
9. SATAKIELI LOPETTELEE
10. AAMU
11. HAUEN LAULU
12. VIATONTEN VALSSI
13. VIERETYKSIN

Etsi tekstistä kommennolla Ctrl + F

1. ILTA

Kun oli lasten leikki jo haipunut tanhuvi1ta,
kun oli päätöksessään pääskyn pakinailta
kun oli tuulen siipikin suppuun painaunut
Tuonne petäjäkummulle, pihkaisten oksien lomiin

lahdella lumpeet päivän kilossa valkaistut
sulkeutuivat lymyten aatoksiinsa omiin
kuului kellon kilahdus ahoilta kaukaisilta.

Sitten ei kuulunut mitään. Miehen nähtiin vain
astuvan hevoshaan veräjän luota, länkiä kantain.
Viileni rannat jo varjoisten lahdelmain.
Auringon kajoa huokuivat kivet toisten rantain.

Kuuluipa sentään ininä sääsken, joka on pantu
veriseen työhön ja himoon kyltymättömään.
Häilähti kaukainen ruovikon reuna. Kahahti mantu
sammakon loikahtaissa sen yli pelästyksissään.

Mies yhä nyökäten astui piennarpolkua pitkin,
hajalla paidan kyynärpää, hajan henkselitkin.
Väsynyt mies, työn uurtama, nosti raskasta kättään
pyyhkäisten otsaltaan hikihelmen varjoa pois

taikka jotakin muuta, raskaampaa, kuin ois
tehnyt sen unen takana, tietämättään.

Pientare tuoksui. Kivelle istahti mies. Pani piippuun,
hellittäen ajatuksensa mutkat rauhan riippuun,
iltaan viilenevään, joka tuntui keinuvan aivan
kuin veri valtimoitten, jotka jo nuortuivat

jälkeen vuosikymmenisen pahan piinan ja vaivan.
Kurkustaan hänen sanaset karusti lohkeavat:
Hyvä on, kaikki on hyvin, en kaipaa mitään muuta
kuin tätä kiittelemään - miten riittäisi siihen suuta?

Alku voisi olla tehokas mutta hillitty. Kaksi ekaa säkeistöä keräilyeriä ja sitten soolo, jossa tehdään töitä hiki hatussa.
Viimeinen säkeistö saisi olla seesteinen.
Tunnari alkuun. Sama varioituna myös 3. ja 7. biiseissä.
Soitto voisi alla vähän swing-otteella soitettua.

Satakieli-sarjan parillisissa lauluissa (2,4, 6, 8, 10) on kaksi puhallinsoitinta: parittomissa on vain saksofini (tenori- tai sopraanosaksofoni).

Pika-analyysi: Satakieli-sarja on tarina illasta aamuun, nuoruudesta vanhuuden viisauteen. Satakielen laulun (tai sen vaikutuksen) voi kuulla kaikissa kymmenessä runossa.

1. säkeistön alussa kuvataan vain luontoa, ympäristöä ilman ihmistä, säkeistön lopussa on kellon kilahdus.
2. Kun se häipyy, ei ole mitään, ei kuulu mitään. Paikalle saapuu arkisesti astuen ihminen, mies, alter ego. Meneillään on sielun piina, hengen paini, mies on väsynyt työstä (nyk. työttömyydestä).
3. Hiki on myös tuskanhikeä. Hien voi pyyhkäistä mutta tuskaa ei.
4. Lopulta ”kaikki on hyvin, en kaipaa muuta”. Riittävätkö voimat ja sanat sanomaan: kiitos.

Runo on kirjoitettu hyväilevällä, hellällä ja rakastavalla kädellä. Sanat on lainattu Luonnon suuresta kirjasta; luonnon keskeltä astuu esiin ihminen, joka ihmettelee. Hän puntaroi kokemuksiaan.
Hiljaisuuden (työrauhan) tultua mies saa inspiraatio, syntyy runo, syntyy laulu, joka ei kaipaa yleisöä, sillä se on yksinäistä puhetta kaikesta koetusta, se on elämän summa: hyvä ja kiitos.

sivun alkuun

2. MUURAHAISTEN LAULU

Sääret väärinä aivan
pinnistettiin työtä,
taipumatonna vaivan
millaisenkaan myötä.
Muurahaisien suku
milloinkaan ei huku.

Saapas tallasi suuri
meitäkin tänne ja tuonne.
Siitä, siitäpä juuri
nähtiin lujien luonne:
laulamme murtuvin kalloin:
meitä ei tuhota talloin.

Aate on vanhempi meitä.
Olemme häviävää.
Muurahaisien teitä
silti on ollut. Ja jää.
Kuorsaamme. Huomenna esiin
kiskoen korsia pesiin.

Nopea lattari (tulinen salsa), työlaulu, hauska ja ennen kaikkea tehokas.

Pika-analyysi: Muurahainen on ahkera, ahkera ei aina onnistu. Kun käyttää aivoja, ei tarvise kaivaa kaivoja. Humoristisen aherruksen aateruno on samalla kertaa huumoria ja paatosta (aatos ja paatos).
Vaikka muurahaista (muusikkoa) kohdellaan huonosti (tallotaan) sekä työolot ja -ajat ovat raskaat, silti me aina vain laulamme. Roudaamme sääret väärinä, jotta voisimme soittaa selkä suorana ja pää pystyssä. Muusikoilla on oltava sanottavaa, jotta jaksaa roudata itsensä paikalle.

sivun alkuun

3. SATAKIELI HERÄÄ

Tais harmaja olla päivällä höyhenpuku,
ajan täyttivät askarrus ja murkina muu
ja kiireitten kirotuitten luvuton luku.
Nyt huolien tomusta laulaja irroittuu.

0len taas joku minä, maan kukkako? pilvenlaita?
vai jotakin siltä väliltä? tiedä en
edes: lehtikö puun vai lehdentakainen.
Mut aavistan: en harmaja höyhenpaita,
en köyhä en sairas en saita.

Kun päivän tulinen pallo taivaanrantaan ehtii,
olen kukkasista suurin ja punaisin,
ja vaikka olisin mykkä, minussa sittenkin
jokainoa säie liikkuu ja livertelehtii,

joka höyhen on irti juuristaan ja kysyy
mikä ollenkaan tänä iltana kiinni pysyy
kun kaikki, mikä on ollut ja mikä on tulevaa,
on nyt, on tapahtumaa.

En tiedä, lienenkö hukkunut järven loiskeeseen,
joka äsken kimalsi, nyt värijuovin peittyy,
vai pilvenkö painoton kulku, yksikseen
kun ilmojen kannettavaksi se nauraen heittyy.

Olen hohto männikön pilarikyljissä tuolla,
olen pursujen väkevä huoku aavalla suolla,
ja ruohikon autuus, perhosen siipi tuo,
joka äsken katkesi lemmittynsä luo,
olen kaikki, jotka nyt, tänä hetkenä, tahtovat kuolla.
Suviyö, satu surmana rintaan!
Pian pöllö jo lyö kumistintaan.

Kenen tietäisin onnesta osattomaksi jääneen,
hänet toisin tänne, ja vaatisin rakastamaan
tätä turhinta, mitä on tehty milloinkaan.
Miks kaikki on vaiti? Miksei puhkea ääneen

tämä ilta hurmaunut, yli mullankin huminoiva.
Olen valmis kuunteluun. En kaipaa mitään.
Olen olematon, jota sisältä kiirehditään.
Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.

12/8 afromeininki. Kontrabasso ja sopraanosaksofoni ovat melkein laulun veroisia instrumentteja tässä runossa; ne herättävät satakielen.

Pika-analyysi: Laulaja tutkiskelee itseään. Kun ääni on auki ja mieli on flow, niin voi laulaa mitä vain, muut suohon tai itsensä suosta ylös. Yksilöllisyys häviää ja laulaja sulautuu luontoon (taustaan). Luonto laulaa.
Elämä itse ojentaa kuolemalle perhosen, joka on juuri kokenut lemmittynsä luona onnen hetken. Elämä on täynnä tätä hetkeä, korkeampana on vain kuolema jos ja kun se tulee tässä ja nyt: ”jotka nyt, tänä hetkenä, tahtovat kuolla”.
Kaikki onnistuu tässä ja nyt. Laulaja haluaa, että kaikki kuulevat mitä hän suustaan ja päästään päästää. Samalla hän tietää, että tämä on ”turhinta, mitä on tehty milloinkaan…”. Siis: kannattaako julkaista sitä, mikä on omasta mielestä parasta vai toiseksi parasta? Jos antaa kaiken, jääkö itselle mitään.

”Olen valmis kuunteluun. En kaipaa mitään.
Olen olematon, jota sisältä kiirehditään.
Olen vastaanottaja vain. Olen soiva.”

sivun alkuun

4. SURVIAISTEN TANSSI

Armias oli päivä meille
aallon alla syntyneille,
jotka toukan-tunnostaan
ilmaan nous iloitsemaan.
Surviaisten tanssin tahti
kesti kyllin, läikkyi lahti
kaunis, mutta kätkien
luiset leuat ahvenen.

Lämmin sää, ja siinä siivekkäät
villit, meitä nälkäisemmät näät:
Pääskynen ja västäräkki
saattoi antaa aivan äkki-
lähdön tästä
liidännästä
pienen päivän kestävästä,

joka on totta huimimpaa
vaikkei varsin painavaa.

Surviaista olla ei saa.
Silti tanssillansa veisaa
hänkin, kunnes riemustaan
aivan ilman aikojaan
kuolemalle korjataan.

Nopea afrolattari kuvaa surviaisen lyhyttä ja nopeaa elämää – syntyy kuollakseen (tanssiakseen)

Pika-analyysi: Surviainen elää vain hetken. Se syntyy, tanssii ja kuolee. Elämä ilman tanssia ei ole elämää. Jos surviainen vain syntyisi ja kuolisi, jäisi elämä väliin. Elämäntarkoitus on tanssi. Toisen häät on toisen hautajaiset.
Surviainen syntyy vedessä, nousee ilmaan iloitsemaan. Paikalle saapuu ahven (hauki). Paikalla on myös pääskynen ja västäräkki. Aina kun jollakin on hauskaa, on paikalla myös myrkyttäjiä (rokkipoliiseja), niitä joilla ei ole hauskaa (edes toisen kustannuksella).
Kesä kestää yhden päivän. Surviainen veisaa tanssillaan. Kuolema korjaa hänet riemustaan, ilman aikojaan.

Tämä on analogia: runot saavat uuden elämän lauluina: runot elämään. Satakieli laulaa, luonto laulaa ja lopulta runot alkavat elää. Ennen ja jälkeen kirjoitustaidon on sama tilanne: sanat elävät kuultuina. Laulurunous tuo sanat takaisin ihmiselle, joka on kiireissään juossut niiltä karkuun. Kun pysähtyy, niin silloin etenee ja pääsee pitkälle. Pääsee itseensä ja siitä vielä edemmäs.

sivun alkuun

5. SATAKIELEN AHDISTUS

Yön huimaus ensimmäinen
on, viileä, saatu.
Juo kukasta menninkäinen.
Ja ilmojen laatu
jos lie suvisäinen
se polttaa kuin tuli jäinen.

On sisällä rintojen kiven
niin paljon pakahtuvaa,
yö valvoo, yö valittaa,
joka lehti, höyty ja hiven
kivun katkeran saa.
Humu tuulen, ollutta kantain,
on jäänyt soralle rantain
ja pieniin pensaisiin.

Kai sielläkin voihkaistiin.
Mut miksi en laulaisi antain?
Mitä minulle jäisi
mitä minusta jäisi
jos kiroan, en visertäisi?
Minun ääneni turha on.
Olen tarpeeton.

Jos aukaisen suuni tarpein omin
olen kaikkein tarpeettomin.
Pois valitus. Lainattu olenhan, pantu työlle
vain hengittämään
vain helisemään,
yli kaiken yhäti ylistämään
tätä yötä tälle yölle.

Alku lähtee pelkällä kontrabassolla (bassosoolo!) ja sitten toista ääntää tulee soittamaan kitara ja/tai saksofoni. Rumpali saa tuottaa ääniefektejä pelleillä. Soitetaan siis Interlude keräilyerinä. Kun bändi on kasassa ja yön huimaus valmiina koettavaksi, niin laulaja voi aloittaa. B-osassa saa purkaa ahdistusta ja patoutumia.

Pika-analyysi: Minuuden häivyttäminen on samaa kuin keskittyminen. Minuuden keskittäminen on sitä, että jättää turhat asiat ja huolet pois. Jäljelle jää vain oleellisin. Ihminen tarvitsee vain aikaa. Rahalla saa aikaa: tiskikoneen, auton, kännykän ja internetin. Ne säästävät aikaa, mutta samalla ottavat aikaa. Raha on aikaa; aika on rahaa arvokkaampaa.
Elämä ja onni eivät ole aina esillä. Ne ovat tässä ja nyt – ei siellä ja silloin. Elämä on preesens, tämä hetki, nyt. Se on ajattomuutta ja ikuista. Kun tavoittelemme ohikiitävää, hipaisemme hetkeä (yötä) joka on kaikkeus – kaikki ja/tai ei mitään.

sivun alkuun

6. MENNINKÄISET

Ei ole mykkiä.
ei sokeoita.
Ei ole tarvis kykkiä
piilossa, pitkin soita.
Päivän räikkyvä rumuus
sukella sumuus

yön univalkean tieltä.
Kaikki on auki. On mieltä.
Kaikki on kieltä.

Meillä on hyvää yötä.
Täynnään taikurityötä
humisee runojen kuilu.
Torvi, rumpu ja huilu
nousevat äänien myötä

syvältä, syvältä jostain
nousten ja nostain.

Meillä on tiirikat vyöllä
vaivattujenkin oviin
pehmeisiin ja koviin.
Sesam aukene! Yöllä
astumme kaikkiin poviin.

Missä on raskain mieli
siellä on myös satakieli.

Tässä voisi hyödyntää tuota pillien kaanonia. Tämä on bolero – bolerossa sitä samaa rytmiä jauhetaan niin kauan, että dementikkokin herää, huomaa kuulleensa rytmin ennenkin ja kysyy: onko tämä bolero? Olenko kuullut tämän aikaisemmin? Kuka kysyi?
Toinen säkeistö loppuu ”nousten ja nostain”. Siihen perään sopisi puhallinsoolo jopa kaanon periaatteella…

Pika-analyysi: Menninkäinen on runoilijan alter ego (vrt. peikko), joka edustaa toiseutta. Jos poikkeaa muista, niin elää eri tavalla. Erilainen elämä tuo kokemuksia, joita voi jakaa toisille, ja joita voi yrittää jakaa toisten kanssa. Rasistit syövät pitsaa ja lyövät pitsan tekijää; basistit eivät syö eivätkä lyö.
Rytmi on se elementti, joka saa nostettua pinnan alta niitä asioita, jotka pysyvät piilossa päivänvalossa. Rytmi aukaisee vahvimmatkin (tunne)lukot.
”Missä on raskain mieli / siellä on myös satakieli.” Laulu ja menninkäisen vierailu tuo päivänsädettä kuulijalle. Kuulijakin voi olla se toinen, muu (muuttua).
Lopussa tapahtuu ihme. Taikuus ja yö luo uutta elämää. Luo(v)uus.

sivun alkuun

7. SATAKIELI LAULAA

Tuli kaikkien äänien takaa
yhä ihme ja ihme uus
ja viimeisimpänä vakaa
tuli hiljaisuus.
Sen lävitse purosen voin
vain aavistaa solinoin.
Vesi viileä on, ja puu
yli sen kuvastuu.

Puro solise lehvien alla,
vesi onnellinen
vie kuplaa, kannattamalla
varovasti kuultoa sen
sivu sammalen kasteisen,
ali puun, yli maan,
ohi kelloa kilkkavan haan.
Olen onnellinen.

Olen kupla, muuta en.
Olen tyhjä, muuta en.
Vain kuvastajana
olen, kuuntelijana.
Vain kupla pysyi, kesti
ja ylisti ikuisesti.

Laulu on hieno, joten se voisi olla lyhyt.
Basso voisi olla korostunut (ei nyt ihan jousella mutta melkein).
B-osan stemman voisi myös laulaa. Lopun unis huilu ei kai ole nyt tarpeen. Kirjoitin A2-osaan huilun, jotta laulusta tulisi klassikko. Mutta soittakaa viululla, koska se on klassisempaa.
Loppuuko biisi E-duuriin? (”ylisti ikuisesti”) Voiko ylistää muuten kuin duurissa? Onko muuta ikuista kuin E-duuri (kitaralla)?
(Toinen otto voisi olla funkimpi. Biisissä on aineksia kutumusiikiksi: kumpa saisi naisen laulamaan…)

Pika-analyysi: Satakieli laulaa hyvin hiljaa. Hän on kuuntelija – itse itselleen. Elämä on kilpailua äänistä; kaikkien äänien takaa tulee ihme, tulee hiljaisuus. Hiljaisuus on kauneinta musiikkia.
B-osan ”Puro solise…vie kuplaa” aktiivinen kehoitus on imperatiivi. Luovuus tulee pinnan alta kuin itsestään, mutta 95 % on perspiraatiota eli istumalihasten työtä.
Kupla edustaa pinnallisuutta. Postmodernisti voisi ajatella, että kaikki on pinnassa. Jos syvällisyys ei nouse pintaan, niin se on uponnutta (joko itseensä tai his-toriaan – aate ja historia, musiikki ja historia, kansa ja musiikki). Se, mikä on pinnassa, on tarjolla kaikille.
Kupla on tyhjää, ei muuta. Kun tyhjentää itsensä, mielensä, niin voi olla kuuntelijana, kuvastajana. Kupla pysyy, kestää ja ylistää.
Julkisuuttakin tarvitaan, jos on message ja missio.

sivun alkuun

8. SARASTUS

Pilvien pihatot varjoistansa kauas hohtaa
kun säde, taivaanrannan takaa tullut, kohtaa
päätyjä niitten, kaukana, kaukana korkealla.
Kohta on loimuavaa suvipilven pielien alla.

Kastepisara nukkuu vielä. Ja lukkien seitti,
harsollaan joka pensaitten vihreät jäsenet peitti,

uneksuu vielä. Mutta ne kimmellyksiin
saakoot herätä, sointuakseen (kaikin) yksiin,

kun polun holvistoista käy pihaportin pieleen
kaksi nuorta, joille ei vielä juohdu mieleen
muuta kuin vain toisiansa kuulla,
vannoen vaikka kuinka vakavalla suulla:

kaikki on punapilvet keritty yhteen kerään,
on satakielen laulua kuiskaus yhden, erään.

Tämä on pop eli sinkkubiisi. Onko afro ainut mahdollisuus jatsiin? Pop tai nopea bossa nova.
Kun on kyse teinirakkaudesta, niin pitää olla paisutus. Onko lopetus yhtaikaa – lopussa.

Pika-analyysi: Lumotusta yöstä tulee esille kaksi nuorta, joiden ensirakkaus etsii täyttymystä. Aamu alkaa sarastaa. Satakielen laulu saa nuoret villiintymään. Onko heidän onni ja rakkaus vielä suurempaa ja hurjempaa kuin satakielen laulu, jonka sisältä nuorten rakkaus tulee esiin.
Ilman musiikkia on vaikea tanssia.
Vanha ja viisas mies voi vain hymyillä ymmärtäväisesti katsellessaan nuorten onnea. Uusi aamu sarastaa (nuorille ja vanhoille).

sivun alkuun

9. SATAKIELI LOPETTELEE

Kiertää taisin
unien tarhaa vain,
mutta en laisin
loitolla harhaavain.
Kuplan pinnassa lienen.
Virtana kuplaa vienen.

Täys olen nyt
keveää hämmennystä,
siivitetyt
hetkeni soi ylistystä
kaiken sen, mitä on.
Aina ja yhä
enimmän pyhä
olkoon sananen: on.

Runojen lämmin
vie heleämmin
vauhtia valtimon,
päivien mykkien
jos oli kielellä sulku,
läikkyen, sykkien
käy säveljuoksujen kulku,

enkä, en pelkää
ettei laulua riitä.
Näyt, hymyelkää.
Kiitä, lauluni, kiitä.

Klassinen duetto, jossa kitara varioi ensin teemaa, jonka laulaja esittelee vasta variaation jälkeen, ensin muunnelma sitten teema. Laulun sanat ja melodia kokoavat kaikki ne aiheet ja teemat, mitä on tähän mennessä käsitelty.
Keskeistä on duo-laulu.

Pika-analyysi: Satakielen suusta helähtää kiitos elämälle ja uneksimisen onnelle – mielikuvitukselle ja luovuudelle.
Olkoon sananen: on. On merkitsee sitä, että oleminen (onko oleminen ennen olemusta; olemmeko maailmaan heitettyjä ja täytyykö meidän tehdä itsestämme se, mitä me haluamme olla) on eikä aina vain tule. Satakieli on kiitollinen siitä, että saa olla (se, mitä hän on). Kiitollisuus näkyy (on sanassa) myös niin, että elämme nykyisyyttä, preesensiä. Olemme nyt tässä kaikkien aistien ja aistimusten keskellä.
Satakieli lopettelee kollaasin niin kuin Ilta (arki) ja Sarastus (juhla) yhteenlaskettuna olisi elämän summa. Kupla vilahtaa myös täällä.
Laulaja (runoilija) ei pelkää laulun loppumista. Laulua riittää jos muistaa olla kiitollinen. Laulaja kiittää laulamalla viimeiseen lauluun asti.

sivun alkuun

10. AAMU

Käki herännyt on: (kuk-)kukkuu.
Satakieli nukahti. Nukkuu.

Kuin kauan? Ehkä iki,
sitä surviaista liki,
joka, ahvenen vatsaan hukkuu.

Luja muurahaisien suku,
se, joka ei koskaan huku,
käy töihin taas, tuhatluku.

Ens-päivänsäde on kimaltamassa
mökin muutaman pienessä ikkunassa

ja herätti kai mökin muorin.
(Hän)kuuntelee miten sammuu
jo uni, kun Mansike ammuu.

Mut aitassa, jäsenin suorin
unen huumaan jää tytär nuorin
niin syvälle kuin sydänyö ois nyt.

Satakieli on hänessä visertänyt
ja lauluansa jatkaa

puolpäiviin pitkän matkaa.
Ei kuulu hänelle kukelikuu
joka naapurin pihalta kantautuu

yli maidon sohinan haassa
ja elämän ilmassa, maassa.

Pika-analyysi: Laulu on humoristinen. Siinä käki ottaa satakielen paikan. Satakieli väistyy ja jää katselemaan koko sarjan tapahtumia. Paljastuu se, että surviainen päätyi ahvenen vatsaa – ei pääskysen tai västäräkin suuhun.
Muurahaisetkin ahertavat jälleen. He menevät töihin tuhatlukuisena. Muurahaiset ovat yhteisö. Ovatko kaikki muurahaiset erilaisia, yksilöitä?
Aamu tulee hurjimmankin yön jälkeen. Aamu tulee ja alkaa arki. Satakieli on jo laulanut kaiken, mitä hänen mielessään on. Hän on valmis nukahtamaan, luopumaan vallastaan.
Mökin muori herää. Nukkumista häiritsee lehmä nimeltä Mansike, joka ammuu. Nuori tyttö saa aitassa unen. Tytölle aamu on samaa kuin mummulle ilta.
Satakieli on visertänyt tytön heräämään naiseksi.
Elämässä on eri puolia. Vuoren huipulle voi nousta eri suunnista. Näky ja näkemys muodostuvat siitä, miltä kantilta katsoo.

Satakieli-sarja on runoa runosta. Satakieli on runoilija. Vaikka runo (runomusiikki) on turhinta, mitä on ollut milloinkaan, niin sen merkitys on juuri pienuudessa, marginaaleissa ja rivien väleissä. Kokonaisuudet tarvitsevat pieniä osia, osat kaipaavat kokonaisuuksia.
Kun pienintä ja turhinta rakastetaan, se täyttää koko elämän ja antaa elämälle sisällön. Elämä nousee uudelle, vapautuneelle tasolle, kun runous (laulu, taide, luovuus) alkaa elää: runot elämään.

sivun alkuun

11. HAUEN LAULU

Kosteasta kodostaan
nous hauki puuhun laulamaan
kun puhki pilvien harmajain
jo himersi päivän kajo
ja järvelle heräsi nauravain
lainehitten ajo
nous hauki kuusen latvukseen
punaista käpyä purrakseen
lie nähnyt kuullut haistanut
tai kävyn päästä maistanut
sen aamun kasteenkostean
loiston sanomattoman
kun aukoellen
luista suutaan
longotellen
leukaluutaan

niin villin-raskaan
se virren veti
että vaikeni
linnut heti
kuin vetten paino
ois tullut yli
ja yksinäisyyden
kylmä syli.

Pika-analyysi: Laulu kertoo laulamisen (taiteen) vaikeudesta. Joskus inspiraatio on läsnä, kaikki on täydellistä. Mutta silloin kun elämä on täydellistä, se ei voi muuttua paremmaksi vaan toiseksi. Elämän täyteydestä seuraa kuolema (ja yksinäisyyden kylmä syli).
Punainen käpy voidaan tulkita eroottisesti: sitä tavoitellaan kuusen latvasta. Hellaakoski kirjoitti Hauen laulun yhtenä yönä herättyään. Hän oli sinä kesänä tutkimassa Puulan järviryhmän syntyä, vedenalaista elämää. Jos kuusi on veden alla, hauki pääsee minne vaan.
Kun ottaa Satakieli CD:n irti kotelostaan, niin alta paljastuu Hauen laulun käsikirjoitus. Runo on julkaistu kokoelmassa Jääpeili (1928).
Jos hauki laulaa, niin minäkin. Huumori on vakavuuden vierellä.
Hellaakoskella oli Oulun Lyseossa laulun numerona 6. Rytmistä ei tehty numeroa.

sivun alkuun

12. VIATONTEN VALSSI

Kun kesäinen yö oli kirkkain
ja tyyninä valvoivat veet
ja helisi soittimet sirkkain
kuin viulut ja kanteleet,

viisi pientä piru-parkaa,
aivan ujoa ja arkaa
sievin kumarruksin tohti
käydä enkeleitä kohti.

Uniformunsa karvaiset heitti
he, sarvet ja saparovyön;
oli lanteilla vain lukinseitti;
ja helisi harput yön.

Enkelitkin sulkapaidan
jätti tuonne, päälle aidan,
siellä häntä, siellä siipi
toisiansa tervehtiipi.

Ja niinhän he, nostaen jalkaa
niin nätisti tanssia alkaa
yli kallion kasteisen.
Ja yö oli onnellinen.

Missäs sika, jos ei kerää
kärsäänsä se yhtäperää
siivet, karvat, ynnämuuta,
vielä maiskutellen suuta.

Sill’aikaa enkelit tanssi
niin ujosti, varpaillaan,
vain pukuna pikkuinen kranssi,
viis pirua toverinaan.

Kerran tuli aamun koitto.
Loppui tanssi, loppui soitto.
Pirut, niin kuin enkelitki
tunnusmerkkejänsä itki.

Oi pienoiset, ettehän arvaa:
moni vaihtaa nahkaa ja karvaa,
sika paljon siipiä syö.
Mut harppua sirkat lyö
yhä, kun on kesäyö.

Soittimet voisivat liukua vähitellen mukaan esim. kitara ja laulu aloittavat, juuri ennen B-osaa kontrabasso ja kertosäkeistön alkuun rummut…Jazz-valssi.
Mikä ja kuka haluaa olla sika? Saksofoni?

Pika-analyysi: Kesäisenä yönä voi tapahtua ihan mitä vaan. Shakespearen Kesäyön unelma on innoittanut Hellaakosken kujeilevan lyyriseen mukaelmaan, joka puolestaan innoitti Sillanpään ja Lordin osallistumaan Euroviisuihin. Lordilla oli isommat siivet kuin Jarilla.
Pirut, enkelit, siivet ja sika ovat yhtä ja samaa. Ujot pirut hakevat kesäyönä enkeleitä aistilliseen tanssiin. Tanssijat riisuvat tunnusmerkkejään: sika syö enkeleiden siivet sekä pirujen karvat.
Elämä ei ole aina yhtä kirkasta kuin kesäyönä, mutta kirkkautta on aina jossain.
”…moni vaihtaa nahkaa ja karvaa…”

sivun alkuun

13. VIERETYKSIN

Öiset tunnit kulki hiljaa
uinuttaissa vieretyksin.
Kädet etsi toisiansa
kiihkottomin kysymyksin,
rinnallasi kuulostelin
kaulasuones tytkimistä,

löysin sanaa monta, monta
jäsenies liikkehistä.

Tunnit lävitsemme hiipi
kepein ja herkin jaloin.
Aatos lensi, ees ja taaksi,
lämpenevin mielialoin.

Tuntenetko, ettei ollut
yömme siipi aivan saita?

Hyväilinkö, aivan hiljaa,
jossain untes kulkumaita?

Muoto: 2 säkeistöä lauletaan läpi, sitten uudestaan vuorotellen ja lopussa äänet yhtyvät eli unis (4 riviä lopussa)
Kerratessa ensin nainen 4 riviä, sitten mies 4, nainen 2, mies 2 ja loput 4 uniksessa…(eli miten se homma taas meni)